En tiedä, olenko jo lapsesta tiennyt elämäntieni. Menneisyyttä ajatellessani näin kyllä on ollut, sillä lapsena olin äärettömän kiinnostunut teatterista ja kirjoittamisesta. Nämä asiat vain hävisivät jotenkin matkan varrella. Jossain postauksessa olen ollut varma, että elämäntehtäväni on hoitaminen, hoitavan energian välittäminen toisille ihmisille. Tämän ohjeen sain myös enkeli-illassa tämän vuoden alkupuolella. Olen varma, että se ON yksi elämäntehtävistäni. Myös tämä sijaislasten äitinä olo on hyvin vahvasti eräs elämäntehtävistäni. Tämäkin on hassu juttu, miten elämä järjestelee näitä asioita, sillä nuorena olin varma, että en tee lapsia ollenkaan :O”Se on kaikkea sitä mitä olet halunnut aina toteuttaa elämässäsi. Jokainen tuntee nuorena elämäntiensä. Siinä vaiheessa kaikki on selvää ja mahdollista eivätkä ihmiset pelkää unelmoida tai toteuttaa toiveitaan. Mutta kun aika kuluu, jokin mystinen voima alkaa toistaa ihmiselle, että elämäntietä ei voi seurata.”
Jostain kumman syystä tielleni sitten lähetettiin tuleva aviomieheni ja sekin juuri, kun olin aivan varma, että muutan takaisin etelä-Suomeen, josta olin kotoisin, halusin karistaa savolaisuuden jaloistani. Olin jo koulutuspaikkaa hankkinut Helsinkiin maskeerauskouluun ja kehtaanko sanoakaan, mutta olin myös menossa erään mallitoimiston listoille, jolle pääsisin muutettuani Helsinkiin. Mutta niin vain tuo yksi mies tuli ja vei jalat alta niin, että vain kuukauden seurustelun jälkeen asuimme yhdessä ja vauva oli tulossa <3 Niin sitä ollaan 19-vuotiaasta oltu saman miehen kainalossa ja tehty yhdessä kolme lasta ja koti ja jääty savolaiseksi! Meillä oli todella vaikeaa jossain vaiheessa taloudellisesti useamman vuoden ja tuolloin saimme apua sekä sosiaalitoimistosta että seurakunnan diakoniatyöltä. Tuolloin sanoin miehelleni, että mikäli ja kun meillä joskus on asiat rahallisesti paremmalla tolalla, niin minä haluan auttaa jotakuta perhettä, jolla on yhtä vaikeaa kuin meillä oli. Niinpä sitä aika kului ja tilanteet muuttuivat. Olimme halukkaita myös adoptoimaan lapsen jostain kehitysmaasta.
Niinpä sitten vain sain hankittua hyvän koulutuksen, vaikka tiukkaa teki kahden lapsen kanssa niillä tuloilla. Sain työpaikkoja, tulin valituksi valtion virkaan ja lopulta tulin työpaikkakiusatuksi, irtisanouduin valtion vakaasta virasta ja palasin rakastamaani opettajan (epä)määräaikaiseen työhön. Terveysongelmat vaikuttivat (olen ihan varma), että työt loppuivat (jälleen). Opettajana toimiessani mieheni oli lastenkodissa töissä ja mielissämme alkoi siintää mahdollisuus auttaa ja tehdä työtä kotona. Niinpä hakeuduimme sijaisperhekoulutukseen ja sillä tiellä olemme. Kuitenkin tuntuu, että tämä ei "voi olla kaikki" eli että tämä olisi pelkästään elämänpolkuni loppuun saakka. Olen varma, että tuo yrittäjyys tulee olemaan totta vielä jossain vaiheessa, tosin olen varma myös siitä, että en tule tekemään yrittäjyyttä kokopäiväisenä (tai tiedä häntä, miten tilanteet muuttuvat), mutta tällä hetkellä tuntuu siltä. Näin pystyisin yhdistämään tämän sijaisvanhemmuuden yrittäjyyteen ja vielä lisäksi kirjoittamiseen. Tuon edellisen postaukseni kautta sain varmistuksen siitä, että kirjoittaminen tulee kuulumaan myös elämänpolkuuni. Vieläpä jossain muussa muodossa kuin tässä blogin kirjoittamisessa. Sainhan taiteilijan siihen lohkoon, joka tarkoittaa korkeinta potentiaaliani :) Ja kun mietin lapsuuttani/nuoruuttani, niin kirjoittaminen on ollut aina osa minua. Miehenikin tyrkkii minua kirjoittamisen pariin koko ajan, joten ehkäpä hän on tiennyt ennen minua, että kirjoittaminen kuuluu elämänpolkuuni.
Coelho kertoo kirjassaan myös, mitä meidän ihmisten sydän sanoo:
”Saatan joskus hieman valittaa, se sanoi, mutta se johtuu siitä, että olen ihmisen sydän, ja ihmisten sydämet ovat sellaisia. Ihmiset pelkäävät toteuttaa suuria unelmiaan, koska he eivät mielestään ole ansainneet niitä tai eivät onnistu toteuttamaan niitä. Meitä sydämiä pelottaa kun ajattelemmekin rakastettuja, jotka lähtevät palaamatta koskaan, tai hetkiä, jotka voisivat olla onnellisia mutteivat ole, tai aarteita, jotka voisi löytää mutta jotka jäävät ikuisiksi ajoiksi hiekan kätköihin. Sillä kun pahin tapahtuu, me kärsimme hirvittäviä tuskia.”
Minustakin tuntuu, että sydämeni oli välillä vaikenemassa, mutta koska se ei vaikene kokonaan, niin kuulen sen kuiskauksia, joita yritän nyt vihdoin alkaa kuuntelemaan <3”Jokaisella ihmisellä maan päällä on aarteensa joka odottaa löytämistään”. ”Me sydämet puhumme aarteista harvoin, koska ihmiset eivät halua enää etsiä niitä. Puhumme niistä vain lapsille. Sen jälkeen annamme elämän kuljettaa jokaista kohti omaa kohtaloaan. Mutta valitettavasti harvat lähtevät tielle joka heille on määrätty, kohti omaa elämäntietään ja onneaan. Useimmille maailma on uhkaava paikka ja sen vuoksi maailma muuttuukin uhkaavaksi paikaksi. Niinpä me sydämet alamme puhua yhä hiljaisemmalla äänellä mutta emme vaikene kokonaan.”
Kaija Juurikkalan kirjassa Askeleita - Intuition mestarikurssi on todella oivasti kuvattu oman tien löytämistä ja elämänpolun tallaamista:
” Oman tien löytämisessä on kaksi haastetta: askel ja rytmi. Päämäärää, korkeaa tavoitetta ei ole hankala löytää, hankala on päästää siitä irti. Jos liiaksi sitoutuu ihailemaansa päämäärään, on taipuvainen astelemaan muiden jo valmiiksi koettelemia polkuja, eikä sellainen voi menestyksestään huolimatta muodostua omaksi poluksi. Vaikeuksien välttelemisestä seuraa sama asia. Itsensä tyhjäksi tekeminen auttaa askelten etsimisessä verrattomasti. Olennaista ei ole askelen pituus eikä suunta, vaan uskallus. Jos kysyy onko tämä väärä ratkaisu, antaa vastuunsa jollekin muulle. Oma valinta ei milloinkaan ole väärä tai virhe. Se on vain askel, jolla kartoittaa vähä vähältä omaa matkaansa. Onneton moittii itseään virheistä sen sijaan, että riemuitsisi omasta rohkeudestaan ja siitä minkä löytää. Sillä jokainen askel on aarre, elämänpituisen selvitystyön pieni hedelmä. Kiirehtimisellä tai hidastelemisella ei ole merkitystä. Kiirehtijä ehtii sivupoluille ja umpikujille, hidastelija tekee vähästä enemmän ja aistii tarkemmin. Rytmi ei voi olla väärä. Se voi olla vain Oma - tai jonkun toisen määritelmä. Neuvoja ja neuvojia riittää. Kun kasvaa itsensä mittaiseksi, saa rauhan. ”
Omasta polusta kerrotaan näin:
Toivottavasti jokainen lukijani kuuntelisi omaa sydäntään, sitä mitä se kertoo tai kuiskailee. Se voi kertoa asioita, joiden toteuttaminen satuttaa itseä tai muita hetken, mutta jonka jälkeen alkaa uusi alku, jos vain maltat kuunnella sydäntäsi. Tai se kuiskailee teoista ja asioista, unelmista, jotka olet haudannut. Anna sen vahvistaa sanomaansa, kuuntele herkällä korvalla ja ala toteuttaa unelmiasi NYT! Ei sitten kun tai mutta kun, vaan NYT!” Oman polun voi hahmottaa kuvioksi, jonka kuoltuaan näkee taivaasta, ilmatilasta, valotunnelista; sieltä mihin on matkalla. Virheiden tekemistä tällä tärkeällä matkalla pelätään. Siksi monet kaipaavat auktoriteettien neuvoja. He pyytävät konkreettisia opastuksia: ”Eroanko? Sanonko itseni irti töistä? Löydänkö nopeasti uuden kodin? Saanko siihen rahat?” Jos kuoltuaan voi katsella ylhäältä omista askeleista niitylle piirtyvää polkua, siitä saattaa kurottua ihastuttava taideteos. Se voi olla elefantti tai kukinto tai abstrakti viivojen leikki. Sydäntään rohkeasti kuunnellut töpöttää jossain kohdassa aina uudelleen ja uudelleen, sillä hän löytää takaisin oman elämänteemansa ja viipyilee – jopa harhailee – sen luona. Hän talloo niityllensä tietämättään kuviota, ja juuri virheen ja umpikujan hetki muodostaa syntyvän hahmon kauneimman ja yksityiskohtaisimman elementin. Jalkojen taapertamasta muodosta voi hahmottua tarkasti piirtyvä silmä joka kuolinhetken jälkeen katsoo astelijaansa rakastavasti: ”Sinä uskalsit tulla usein tähän samaan pisteeseen, ja sydäntäsi kuuntelemalla sytytit valon näihin silmiin!”
”Elämä
ei tapahdu sinulle; elämä vastaa sinulle. Elämä on sinun oma
kutsusi! Elämäsi jokainen osa-alue on kutsusi. Olet oman elämäsi
luoja. Olet elämäntarinasi kirjoittaja. Olet elämäkertaelokuvasi
ohjaaja. Sinä päätät millaiseksi elämäsi muodostuu – sen
mukaan mitä annat.”
Rakkaudella
~ Anne ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti