Matkoja menneisyyteen

Regressiohoitoja

Ensimmäisiä postauksiani oli Regressiohoidoista kertominen. Ajattelin kertoa teille muista kokemuksistani menneisiin elämiini tutustumisista. Kerroin Regressiohoitajakoulutuksessa saamastani regressiohoidosta, jossa menin muinaiseen elämääni, jossa tulin tuomituksi noitana giljotiiniin. Muut kokemukseni menneistä elämistä on koulutuksessa saadun visualisaation kautta, niissä on hieman hankalampi päästä syvälle menneisiin elämiin, koska kukaan ei ole ohjaamassa "matkaa" vaan siinä edetään jonkun matkaa ja tullaan takaisin. Kerron teille kuitenkin noista muutamista matkoista, joita olen tehnyt "itsenäisesti".

Pelkoregressio

Koulutuksen aikana teimme myös matkan omiin pelkoihimme. Minulla yllättäin nousi siinäkin yksinäisyys teemaksi. Ensimmäisenä tunsin istuvani pyörätuolissa. Olin nuori mies, joka oli ollut sodassa. Vuoteen en päässyt käsiksi tällä kertaa. Tunsin, että olin astunut miinaan ja jalkani oli  amputoitu polvista alaspäin. Tunsin selvästi polveni, mutta en sen alapuolella mitään. Olin siis noin parikymppinen mies ja suurinpana pelkonani oli se, että en kelpaa enää kenellekkään, koska olin vammautunut. Pelkäsin, että en saa enää koskaan kokea rakkautta, koin, että en ole rakkauden arvoinen vammautuneena. Tämän enempää ei tuossa istunnossa selvinnyt, enkä sen jälkeen ole päässyt itsenäisesti palaamaan ko. elämään. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka kävi, sainko tyttöystävän ja pääsinkö naimisiin ja perhe-elämää viettämään. Joka tapauksessa tuo elämäni nosti esille sen, että kelpaanko minä  tässä nykyisessä elämässä, olenko tarpeeksi hyvä näine vikoineni.

Elämäni tunturissa

Seuraava matka oli sellainen, jonka tein itsenäisesti, en siis koulutuksen aikana. Tuolloin en päässyt kovin tarkkaan siihen elämään, johon "sinkouduin". Näin selvästi sen, että asuin jossain Lapissa, joko Suomessa, Ruotsissa tai Norjassa. Näin porotokan ja itseni nuorena tyttönä, jolla oli punainen hattu. Tämän enempää en tuossa nähnyt. Regressiossa todellakin on hyvä, että koulutettu "hoitaja" ohjaa regressio-istuntoa, jolloin on mahdollista päästä vaikka kuinka pitkälle ja nähdä vaikka koko elämänkaarensa. Näin esimerkiksi läheisilleni on käynyt. Heillä on ollut aivan mielettömiä matkoja. Tosin äitinä on ollut välillä hankalaakin tehdä ohjausta, koska tyttäreni esimerkiksi joutui kohtaamaan oman kuolemansa keskitysleirillä. Tuolloin on hankala pidätellä kyyneliä ja opastaa läpi hankalan tilanteen. Niistäkin kyllä selvittiin.

Yksinäinen poika

Viimeisin matka, jonka tein itselleni tässä muutama päivä sitten oli hieman pidempi kuin tuo tunturielämä. Siinä näin heti alussa omat likaiset jalkani, olin pieni poika, jolla oli likaiset ja resuiset vaatteet. Maata tai vuosilukua en saanut kiinni tuossa elämässä. Näin itseni vilkkaalla torilla, jossa olin ostamassa koriini munia. Kun siirryttiin seuraavaan merkittävään hetkeen tuossa elämässä niin näin itseni kuolleen äitini ruumiin vierellä. Pitelin hattua molemmin käsin edessäni. Äitini oli puettu valkoisiin ja hänellä oli pitkät hiukset, jotka valuivat pitkin sänkyä. Seisoin ruumiin vierellä ja viereeni tuli nainen, joka otti minut omakseen. Tuohon päättyi sen elämän näkeminen. Korostan vielä kerran, että jos joku olisi ohjannut tuota elämääni, niin olisin nähnyt vaikka mitä. Jos ette ole lukeneet sitä postaustani, jossa kerron noitaelämästäni, niin kannattaa palata siihen ja lukea, mitä regressiohoito parhaimmillaan on.

Tällaisia matkoja sitä pääsee tekemään ja ennen kaikkea, niistä oppii aivan mielettömästi itsestään. Jos jollain on kiinnostusta regressiomatkoihin, niin pyydän laittamaan sähköpostia osoitteeseen pam.kumpulainen@gmail.com. Kiinnostuneisiin otan yhteyttä, heti kun yritysasiani ovat selvinneet.

Käykäähän avaamassa menneisyytenne ovia :)

Rakkaudella 

~ Anne ~